Nykyhetki

Nostalgisoin niillä ajoilla, kun kirjoitin täällä päivittäin. 

Blogin kirjoittaminen vie aikaa, jota ei ole ollut Suomeen paluun jälkeen. Aikaa on kuitenkin nyt hetken enemmän niissä väleissä, kun uusi perheenjäsenemme sitä suo. Pohdin vaihtoehtoja jatkaa kirjoittamista täällä tai perustaa uuden blogin. Miksei ameRiikanmuseo voisi toisaalta toimia ainakin lähtölaukauksena jollekin uudelle.

Äitiysloma on kuin matka toiseen maahan. Elämäänsä voi tarkastella hiukan sivusta ja kurkottaa karanneisiin unelmiin. Ulkona paistaa aurinko ja kahvi on kuumaa.

Opastuksen anatomiaa

Aivan alkuun täytyy lisätä viimeviikkoiseen kirjoitukseeni, että nykytaiteen sydämeen kannattaa ehdottomasti mennä lähiaikoina kuuntelemaan ja kuvittelemaan kanadalaisen taiteilijapari Janet Cardiffin ja George Bures Millerin korppiparvea. Teoksen sisään voi astua ja kuvitella oman elokuvan tai tarinamaailman. Teos puhuu puolestaan ja osallistaa lempeästi ilman että tarvitsee tai tuntee tarvetta kertoa itsestään mitään.

Ja sekin, ettei aina tarvitse osallistumalla osallistua ja on silti osa jotain on tärkeää taiteessa ja muutenkin. Kuten Kiasman museolehtori Minna Raitmaa edellistä tekstiäni kommentoi on olemassa ihmisiä, jotka toivovat museossa myös opastukselta, että saa halutessaan kuunnella ihan hiljaa ja poimia vain ne tiedonjyväset tai elämykset näyttelystä mitä haluaa. Ja myönnän, että siksi on väärin pelkästään kritisoida ns.perinteistä yleisöopastuksen kaavaa, joka useimmiten tarkoittaa museosta riippumatta estradia, jolta opas asiantuntevasti puhuu yleisölle, jonka tarvitsee vain kuunnella.

Taidemusoalan Teemapäivillä 2012 esitettiin ajatus museosta käyttöliittymänä, josta kukin kävijä muokkaa mieleisensä. Voisiko opastuksesta ajatella samoin? Voisiko samalla opastuksella halutessaan osallistua tai olla vain kuuntelijan roolissa? Voisiko sama opastus olla aina hiukan erilainen riippuen siitä keitä sille sinä päivänä osallistuu?

Lapsiaikuisen varovainen kritiikki

Kävin ystäväni kanssa Kiasmassa. Satuimme paikalle vahingossa opastuksen aikaan. Opastus kesti 60 minuuttia. 15 minuutin jälkeen opas kysyi ensimmäisen ja koko opastuksen ainoan kysymyksen ryhmältä. Kukaan ei vastannut siihen, joten opas vastasi itse. 50 minuutin jälkeen emme enää jaksaneet kuunnella. Kysyin taiteesta itseäni vähemmän tietävältä ystävältäni mitä opastuksesta jäi mieleen. Hän sanoi, ettei mitään paitsi ehkä se, että ”kipsi kutistuu poltettaessa”. No kipsiähän ei voi polttaa. Opastuksella puhuttiin siitä miten savi kutistuu poltettaessa. Kipsi kuitenkin liittyi ystäväni tämän hetkiseen elämismaailmaan, koska hän oli juuri ostanut ristiäislahjaksi kipsitaulun, johon voi painaa lapsen jalanjäljen.

Tänne torstaina!

KESKUSTELUA MUSEOIDEN YLEISÖISTÄ,
moderaattorina taidehistorioitsija ja museopedagogi KAIJA KAITAVUORI.
Keskustelussa mukana Museonjohtaja JANNE GALLEN-KALLELA-SIRÉN, Helsingin
taidemuseo, museonjohtaja MARIA KOSKIJOKI, Helinä Rautavaaran museo,
taidehistorioitsija ja journalisti JONNI ROOS sekä taiteilija ja
professori JAN KAILA.

Suora nettilähetys http://www.fng.fi/teemapaivat
Twitter  #teema12

Naisten salonki

Vuosi alkaa hyvissä merkeissä! Olemme joulunpyhinä aloittaneet yhdessä Leena Hannulan kanssa Sinebrychoffin taidemuseosta ideoimaan uutta merentakaista projektia. Yhteistyökumppaniksi on lupautunut National Museum of Women in the Arts Washingtonista. Tammikuun tavoitteena on kirjoittaa inspiroiva suunnitelma. Ideointivaihe on aina niin ihmeellinen, kun kaikki on vielä mahdollista. Yhteen kudotaan juuri nyt ainakin ideaa VTS, Visual Thinking Strategies -kuvantarkastelumetodin tuomisesta Suomeen naistataiteilijoiden taiteen tarkastelun kautta. Yhteistyötahoina tietenkin ainakin Korson koulu ja Sinebrychoffin senioritoiminta.

Naistateiteilijat ja VTS sopivat sikäli yhteen, että naiset juuri tykkäävät kaikenlaisesta jutustelusta ja puhuminen on ainakin minulle puhetulvaiselle yksi tavoista kiinnittyä tärkeään.