Tabula rasa

Rakastan tavaroita, harrastuksia, ihmisiä, tapahtumia, tarinoita (eli kirjoja, elokuvia, lisää kirjoja). Tällä rakkaudella on tosin kääntöpuolensa kuten varastoksi muuttunut koti, vanhoihin kaavoihin kangistuneet tavat, jotka täyttävät kalenterin sivut niin ettei ehdi harrastaa liikuntaa (vaikka haluaisi), huomata mitään ennalta-arvaamatonta tai kysyä itseltään, millainen oikeasti haluaisi olla. Poismuuttaminen on tällaisessa tilanteessa ehkä jopa ainoa mahdollinen ratkaisu ja pakokeino.

Tyhjiä kalenterin sivuja vasten, pienemmän tavaramäärän keskellä oma peilikuva kirkastuu hiukan. Tosin sitä sumentaa halu ”sopeutua” eli ”pärjätä” tai ylipäätään ”kuulua” juuri tähän paikkaan. Tämä johtaa välillä kummallisiin tilanteisiin kuten valssahtavaan piiritanssihetkeen keski-iältään 70-vuotiaiden eläkeläisten kanssa ”Forever fit”-jumpassa. Yritin kovasti ajatella, että on vain hyvä haastaa omia rajojaan, eikä hämmentyä yllättäen ikääntyneestä seurasta.

Seuraavaksi kokeilin Feldenkrais-tuntia. Ryhmän opettaja oli intellektuellin näköinen nainen, joka istui jakkaralla silmälasit päässä ja luki kirjasta sanasta sanaan harjoitusken etenemistä. Koska ilmestyy vastaava kaikenkattava teos kuvataiteen opettajien käyttöön. Uskon, että siitä tulisi heti myyntihitti!

Vasta katsoessani uima-altaalla Stanfordin vesipoolonaisten harjoituksia ja kokiessani pientä pakokauhua ajatellessani itseäni heidän joukkoon (hukkuisin varmaan ensimmäisten minuuttien aikana) sain koottua ajatukseni. Eli ehei aina ei tarvitse mennä kohti epämiellyttäviä asioita, vaikka kuinka olisi elämässään sitoutunut rajojensa haastamiseen.

Luovuin piiritanssista ja Feldenkraissista, mutta olen sentään löytänyt maailman mukavimman Jazz-tanssiopen! Tänään olin esimerkillinen ”house wife”: kävin jumpassa, siivosin, pyykkäsin ja kävin kaupassa. Ne jotka tuntevat minut tietävät saavutuksen suuruuden, hih. Oikeasti tänään olisi (myös) pitänyt lukea taidekasvatusartikkeleita ja SFMOMAn pedagogisen osaston arviointiraportteja. Täydellisessä kuvitelmassani teen sen illalla punaviinilasin äärellä.

Ja täydellisessä elämässä yritän sittenkin heittää täydellisyyden vaatimukset pois, paljastun kuitenkin omaksi höpsöksi itsekseni. Erityisen noloa on esimerkiksi puhua suomea jollekin henkilölle vahingossa vain siksi, että koska hän tuntuu tutulta, niin unohdan hänen olevan amerikkalainen (erityisen noloa työpäivän aikana SFMOMAssa).

Epätäydellisessä elämässäni olen välillä väsynyt ja päätän ostaa liput Suomeen jo huomenna, enkä sitten ostakaan niitä, vaan menen keittämään iltapäiväteetä.

Mainokset

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Diversiteetti, Koti, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s