Whiteblack

Valkoinenmusta, naissovinisti, miesfeministi, enemmistövähemmistö. Opettajille suunnatussa Kerry James Marshallin taidetta käsitelleessä työpajassa kysyttiin kuka saa uudelleentulkita historiaa. Pitääkö olla tummaihoinen taiteilija, jotta voi tulkita ja kommentoida historiaa afrikkalaisamerikkalaisesta (afro-american) näkökulmasta? Tai tehdä stereotyyppisiä kuvia tummaihoisista ihmisistä? Juuri tällaisille keskusteluille museot voivat tarjota paikan, hyvähyvä. Tätä samaa Suomeen!

On kiinnostavaa miten ei pitäisi puhua rodusta, koska sitä ei tieteellisessä mielessä ole olemassa. Yhtä ristiriitaista on käyttää sanaa black, tai itseasiassa myös muka korrektimpaa sanaa tummaihoinen, koska ihonvärillä on tuskin mitään tekemistä todellisten erojen kanssa. Kuitenkin koska maailma on aika epätäydellinen ja ihonvärillä on väliä, niin sekin on aika pelottavaa jos siitä ei voida puhua, jos jotakin sanaa ei voida ollenkaan käyttää, koska halutaan olla poliittisesti korrekteja. Tässä kuvakollaasi lauantailta opepajasta:

Asiat tarvitsevat erityishuomiota noustakseen tietoisuuteen, mutta samaan aikaan erityishuomio on pahasta, koska se on sinällään eriarvoistavaa.

Tänään istuin galleriatilassa Eva Hessen teosten äärellä vetämässä työpajaa. Hesse oli 60-luvulla poikkeuksellinen taiteilija, joka ei halunnut tulla luokitelluksi ”naistaiteilijaksi” ja hänelle ”taiteen tekeminen oli paras tapa taistella eriarvoisuutta vastaan taiteessa”. Edelleen, keskelle galleriatilaan viety työpaja on paras tapa päästä juttusille ihmisten kanssa niin taiteesta kuin elämästä muutenkin! Tehtävänä oli tehdä valmiiksi leikatun kaavan avulla valkoinen päältä avoin laatikko käyttäen ainoastaan teippiä:

Vaikka lähtökohdat ovat samat, jopa tylsät, laatikko, niin lopputulos herätti keskustelua ja oli varsin mielenkiintoinen. Hyvät ideat voivat olla näin helppoja! Sama paja toistuu museolla kahden viikon päästä ja haaveilen tämän idean viemisestä myös Suomeen ja verkkosovelluksessa, joka lainaisi jotakin Hollannista ja SFMOMAn naapurista Jewish Museumin osallistavasta teoksesta, jota kokeilin myöskin viikonloppuna.

Valkoinen paperikuutio identiteetin symbolina? Kuutiota katsomalla ei todellakaan voi päätellä sen tekemän ihmisen ihonväriä. Samalla korostuu Eva Hessenkin kannattama ajatus kauneudesta, joka on sidottu pieniin virheisiin, epätarkkuuteen, elämään…

Mainokset

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Diversiteetti, Family Sunday, San Francisco, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s