Monikulttuuriset Naamiaiset

Kuvassa vasemmalla Halloween-koriste Menlo Parkista vuokranantajamme ovenpielestä ja vasemmalla vanhaa afrikkalaista taidetta DeYoung -museon kokoelmista.

Minulla oli ilo tutustua sekä DeYoung-taidemuseon, että sen sisarmuseo Legion of Honorin perheille suunnattuun taidekasvatustoimintaan, kun seurasin molemmissa museoissa työskenteleviä pedagogiystäviäni lauantain ajan. Oli  kiinnostavaa nähdä sisältäkäsin hyvin erilainen museo kuin SFMOMA jo vehreän puistomaisen ympäristönsä puolesta verrattuna SFMOMAn sijaintiin kiireisen Market Streetin kupeessa. Sattumalta DeYoung-museon teemana olivat ”tribal masks”, ”heimonaamiot” afrikkalaisessa taiteessa ja oman naamion rakentaminen nähdyn pohjalta. Vastaava naamiotehtävä on klassikkoesimerkki monikulttuurisen taidekasvatuksen  ehkä eniten kritisoidusta toimintatavasta, jossa monikulttuurisuudella on vaarana pelkistyä eksoottisen toisen tarkasteluksi. Lähdin mieli avoinna kuitenkin mukaan työpajaan seuraamaan innokkaita lapsia, joita oli Halloween-viikonloppuna ennätysmäärät museolla vanhempineen valmiina rakentamaan omia naamioita. Museon opaslehtinen lupasi hyvää kertomalla, että: ”In the specially designed galleries, visitors can experience both the distinctions and the connections among the art of different cultures and eras. Unexpected juxtapositions of artworks challenge traditional museum presentation”.

Miten museon halu kuratoida kokoelmiensa esillepanoa perinteitä rikkoen ja historiaa uudelleentulkiten sitten näkyi käytännössä? Esimerkiksi eri aikakausien ”taiteen” ja taidonnäytteiden rinnastaminen tarjosi herkullisia yksityiskohtia kuten kuvassa vasemmalla; Amerikkalaisen taiteen kokoelmanäyttelyssä 1700-luvun aatelisnainen Elizabeth North Plumstead John Wollastonin siveltimestä suuntaa katseensa vuoden 1900 nimettömän New Mexicolaistaiteilijan kuolemankärreihin (Chariot of Death carrying the Angel of Death).

Samoin päivän lasten työpajan teemana olleen lasten työpajan afrikkalaisen taiteen näyttelyn aikajanaa oli  rikottu rinnastamalla muutamia afrikkalaisen ”klassisen” taiteen työtapoja, (kuten taiteilija El Anatsui mantereensa taidehistoriaa kutsuu) kommentoivia nykytaideteoksia aikoinaan ”kuriositeettikabinettina” toimineen kokoelman rinnalle. El Anatsuin (s.1944) vanhoista pullonkorkeista kudottu tilateos tarjosi hienon sisäänkäynnin kokoelmaan, mutta vastaavia kommentteja olisi toivonut enemmän myös itse näyttelyn sisällä. Itseltäni jäi huomaamatta Magdalene Odundon (s.1950) keramiikkataide, jota oppaassa tosin kerrottiin myös löytyvän afrikkalaisen taiteen lomasta. Alla El Anatsun teos Hovor II, 2004.

Hovor II 2004

”Tribal masks” -opastuksella tutustuimme eläinaiheisiin naamioihin? Perhepäivään osallistuvat lapset olivat varsin pieniä n.3-10 -vuotiaita. Seurasin itse hiukan vanhempien yli 8-vuotiaiden ryhmää työpajatyöskentelyä edeltäneelle opastukselle. Afrikka pysyi kaukaisena historiana, lapsille ei selitetty mikä on Afrikka tai missä se on, eikä nykytaideteoksia integroitu opastukseen, vaikka El Anatsuin teos olisi voinut tarjota mukavan keskustelupaikan taiteen materiaaleista ja nykypäivän ja menneen yhtymäkohdista. Opas esitteli kunkin naamion käyttötarkoituksia, sai lapset pohtimaan kuinka naamion pitäminen muuttaa sen kantajan käytöstä ja miksi. Kurkkasimme myös naamioihin liittyneitä asuja. Opastuksella mukana oleva vanhempi herätti myös keskustelua aiheesta kuinka naamioiden käyttö historiallisessa Afrikassa erosi Halloween-perinteestä. Eläinnaamioiden lisäksi näimme pelottavia naamioita, joiden tarkoituksena oli ollut pelottaa pahoja henkiä pois. Opastuksen jälkeen jokainen sai tehdä oman eläinaiheisen naamion moninaisista materiaaleista.

Miten tämä työpaja sitten sijoittuu monikulttuurisen taidekasvatuksen kontekstiin? Monikulttuurisuus on ongelmallinen käsite, koska se erittelee meidät moniin kulttuureihin ikäänkuin joku tai jokin voisi yksiselitteisesti edustaa jotakin kulttuurista stereotypiaa. Samaan aikaan monikulttuurisuus on totta, koska on olemassa monia (toisiaan lävistäviä ja yksiselitteisistä määritelmistä vapaita) kulttuureita, paikkoja, perinteitä, aikakausia, jotka kaikki yhdessä luovat aina kulloisenkin näkökulman, josta käsin tulkitsemme elämää.

Koen liian helpoksi ratkaisuksi monikulttuurisuudesta puhumisesta lopettamisen tai vaikkapa naamioiden tekemisen kieltämisen. Sen sijaan on hyvä etsiä monikulttuurisuudesta puhumiselle tai naamiotyöpajaa edeltävälle kysymyksenasettelulle uusia asuja, rooleja, puhetapoja, naamiaisasuja eri tilanteisiin. Miten näyttää yhteyksiä eri paikkojen ja aikojen välillä, osoittaa valtakulttuuri yhtä etniseksi kuin ne ns ”eksoottiset” asiat, jotka yleensä saavat etnisyyden leiman? Helen Illeris kysyi Rovaniemellä viime keväänä, että jos meillä jo on taiteilijoita ja kuraattoreita, jotka kysyvät sosiaaliseen vastuuseen liittyviä kysymyksiä ja suunnittelevat poliittisia näyttelyitä, niin mikseivät taidekasvattajat museoissa tee mitään?

Aika usein valitettavasti on niin, ettei taidekasvatus ole samanarvoisessa asemassa museon muiden toimintojen kanssa. Taidekasvattajien ja kuraattoreiden selkeän yhteistyön sijaan, taidekasvatukselle osoitetaan museosta jokin nurkka, jossa se saa elää mahdollisimman hiljaisesti ja vähäeleisesti. Pätevät museopedagogit korvataan päälleliimatuilla monikulttuurisuushankkeilla, joilla toivotaan diversiteettistä kävijäkuntaa museoihin. Kuitenkin tutkimusten mukaan aikuisten näyttelykäyntien kanssa korreloi hyvin vahvasti erityisesti se seikka ovatko he lapsena käyneet taidemuseoissa. Ehdottaisinkin diversiteettistrategioiden ykköstavoitteeksi lisäresurssien lisäämistä nimenomaan taidekasvatukseen!

Lapsilla oli hauskaa naamiotyöpajassa. Monikulttuurisuuskasvatuksesta totuttuja kulttuurisia rajoja heiluttavana ja kyseenalaistavana toimintana puhutaan yleensä vasta yläaste- ja lukioikäisten lasten kohdalla, sillä tätä pienemmillä lapsilla ei vielä ole valmiita ennakkoluuloja, joita kyseenalaistaa.  Lauantaina museon naamiotyöpajaan osallistuneille lapsille heidän sulin koristellut päähinenaamio ei tuo mieleen ”inkkarileikkejä” 80-luvun lastenhuoneesta Suomesta kuten minulle, vaan tällä kertaa se luultavasti rinnastui elävään Halloween-perinteeseen. Erilaisista maista, paikoista ja kulttuureista puhumiselle on tilaus sinälläänkin, vaikkakin siihenkin toivoisi uudenlaisia polkuja silloinkin, kun ei painokkaasti olla tekemässä ”monikulttuurista kasvatusta”.  Monikulttuurisuuskasvatus yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna on ennenkaikkea globaalikasvatusta , joka valmentaa lapsia ja nuoria globaalin maailman täysivaltaisiksi ja tiedostaviksi toimijoiksi – ei tekisi pahaa aikuisillekaan!

Advertisements

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Monikulttuurisuus, Museo-opetus, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s