Jouduin tänään tutustumaan paikalliseen sairaanhoitojärjestelmään estetiikkaan.
Käyttämäni lääkäriaseman käytävät ovat pimeitä, värivalinnat erilaisia beigensävyjä, jotka periaatteessa sopivat yhteen, mutta eivät sittenkään. Seinille on muodon vuoksi ripustettu”taidetta”, eli epätasaisin välimatkoin sijoiteltuja erikokoisia ”kukkatauluja” ja ”maisemia” hiukan vinossa hyvin hajanisilla tyyleillä maalattuna. Kuin taidetta ”taiteen vuoksi” ilman että kukaan olisi koskaan ehkä pysähtynyt miettimään miksi kukin taulu on juuri siinä missä on. Ilman että niitä todellakaan tekisi mieli jäädä katsomaan.
Lääkäriaseman esteettisen ankeuden lisäksi aina yhtä havahduttavia ovat toimenpiteet, jotka seuraavat toisiaan mekaanisessa järjestyksessä ilman selityksiä: sairaanhoitaja ohjaa sairaalasängylle istumaan, verenpaine otetaan vauhdissa samoin kuin kuume. ”Avaa suu” (ilman selityksiä kuumemittari suuhun, vaikka suussa olisi purkka).
Tätä seuraa odotus lääkärin työtilassa, joka on tämän ihmiskorjaamon draamallisen kaaren huipentuma: pieni huone ilman ikkunoita, joka on täynnä erilaisia laitteita, joista hallitsevin on tietokone, jonka takaa lähtevät johdot laskeutuvat suurena möhkäleenä keskelle huonetta ilman että olis nähty pienintäkään vaivaa niiden piilottamiseksi.
Voiko tällaisessä ympäristössä työskentelevän lääkärin diagnoosiin luottaa? Donald A. Norman esittää, että kauniisti muotoillut esineet (edelleen tilat, rakennukset) saavat ihmiset iloisiksi ja rentoutuneiksi, mikä kannustaa luovaan ongelmanratkaisuun. Tälle vastakkaisesti ahdistuneet tai hermostuneet ihmiset rajaavat yleensä ajatteluprosessinsa vanhoihin kaavoihin ja keskittyvät itse ongelmaan kykenemättä näkemään sitä laajemmassa kontekstissa.
Estetiikalla on väliä! Yhä teknologistuvassa kulttuurissamme tarvitaan visuaalisen alan ammattilaisia, jotka tekevät maailmasta paremman yksinkertaisesti tekemällä siitä kauniimman. Vastaavasti tarvitaan kaikki ihmiset arvostamaan ja näkemään asioitten esteettinen arvo laajemminkin kuin vain viihteenä tai ylimääräisenä kivana. Sen lisäksi, että kouluun tarvitaan lisää kuvista, niin tarvitaan myös eri tieteenalojen välistä yhteistyötä (koulumaailmassa oppiaineitten välistä integraatiota), jotta asiat eivät unohdu omiin surullisiin lokeroihinsa, yksinäisiksi tauluiksi lääkäriaseman seinille.
ameRiikanmuseo 
Arjen estetiikka on tosi aliarvostettua – valitettavasti. Vastaavia havaintoja tekee kotosuomessakin monissa julkisissa tiloissa ja laitoksissa. Prosenttiperiaate edes rakentamisessa olisi se pieni alku, mutta työsarkaa on enemmänkin. Hyvä teksti, osuvat huomiot.
Oppiaineiden välistä yhteistyötä on kieltenopetuksessa ja varmaan kaikissa ”yleisaineissa” vaadittu jo vuosikymmeniä ammatillisessa ja akateemisessa koulutuksessa. Kielten opetuksessa vaatimukset ovat koventuneet vieraskielisessä opetuksessa kaikilla kouluasteilla. Tuloksista ei ole varmaa selvyyttä, koska tutkimusta on tehty Suomessa varsin vähän. Niin kauan kun oppiainerajat pysyvät nykyisinä, eli yksi opettaja = yksi aine (tai kaksi) ja kun opettajien koulutuksessa sekä opetussuunnitelman rakenteessa ei luoda tilaa uusille oppiaineiden/ tieteiden välisille opetusratkaisuille, ei muutosta ole näköpiirissä.
Lääkärin vastaanotto on paitsi tila myös tilanne, jossa sekä tilan viestillä, että tilanteen viestillä on vaikutus asiakkaan fiilikseen käynnin onnistumisesta. Uskoisin, että viestinnällinen näkemys opetussuunnitelman integroimisesta voisi avata uuden näkökulman koulun tiedon ja taidon opetukseen. Ongelmaperustainen opetussuunnitelma on jo keksitty, eikö sitä voisi laajentaa viestintäperustaiseksi opsiksi? Musiikki, kuvis ja kässä ovat kaikki ei vain tekemisen taitoja vaan myös vuorovaikutustaitoja. Jos matematiikkaa voi opettaa englanniksi (kieli- ja vuorovaikutus) miksei sitä voisi opettaa kuviksen, musiikin tai kässän avulla (taide ja käsityö)? Asiaa sen paremmin ymmärtämättä en voi tuohon vastata tyhjentävästi, mutta minusta tuntuu siltä, että syy on juuri se: uskotaan, että ”suutari pysyköön lestissää” (tosin tämä poikkeus: englantiahan osaavat kaikki!) ja siksi ei ole uskallusta miettiä rajojen rikkomista. Tulevaisuus kuitenkin näyttää vaativan sitä!
Kiitos kommenteista Marika ja Mirja. Itse uskon, että pelkästään useampaan aineeseen erikoistuminen ei sinällään muuttaisi vielä paljoakaan. Aika moni opettajahan jo opettaa useampaa ainetta tyyliin kuvis-kässä, matikka-fyssa, englanti-ruotsi ja kummallisempien aineyhdistelmien haltijoita tyyliin ruotsi-kuvis pidetään hiukka outoina ja kuvisopelistalla (sähköpostilista Suomen kuvisopeille: kuvisope@taik.fi) kuulemani keskustelun mukaan outojen aineyhdistelmien haltijoita pidetään jopa ylikoulutettuina ja jopa syrjitään koulumaailmassa. Ja oppiaineet ovat aina omia lokeroitaan, vaikka niitä olisi hallussa useampi.
Uskon ja toivon, että koulu voi muuttua niin, että eri alojen vankat asiantuntijat saavat mahdollisuuksia, tilaa ja resursseja keskinäiseen kommunikointiin – jos se onnistuu museomaailmassa: http://museumca.org/, että historian, luonnontieteen ja taiteen asiantuntijat puhaltavat yhteen hiileen ja luovat luovia oppimisympäristöjä, niin miksei koulussakin.
Viestintäperustainen OPS kuulostaa kehittämiskelpoiselta idealta.
Hear hear! Kukaan ei enää voi hallita kaikkea yksin, mutta miten opettajat saadaan puhaltamaan yhteen hiileen? Teoriaa kyllä riittää (http://basarab.nicolescu.perso.sfr.fr/ciret/bulletin/b12/b12c8.htm), mutta käytäntö on ihan muuta. Taiteessa varmaan helpommin pystytään projekteihin, mutta tämmöset tavalliset aineenopettajat pitävät usien hampaat irvessä reviireistään kiinni.
P.S. Se viestintäpainotteissuus onkin vissiin keksitty kompetenssiperustaisen opsin sisällä.