Minä tyttö(lapsi)

Tavatkaatte uusi ystäväni, possu, varsin persoonallinen käsinukke, joka tarttui mukaani ZEUM-lastenmuseon museokaupasta. Onneksi en ostanut enempää (leluja), vaikka kuvitellun tulevaisuuden (opetuskäyttöön, kerronnallinen hahmo, taiteen takia) varjolla onkin helppo perustella mitä kummallisempia hankintoja.

Mutta ZEUM oli raikas paikka vierailla! SFMOMAn rinnalla se oli lasten paratiisi – tein omia animaatiohahmoja n. 10 -vuotiaiden poikien kanssa, jotka kertoivat käyvänsä museossa usein (ilmeisesti itsekseen!). Yläkerrassa n. 7-vuotias tyttö esitti mahtavaa tanssisarjaa omassa musavideossaan ja myöhemmin äiti, isä ja 2 -lasta nauhoittivat omaa musavideota isän laulaessa mikkiin ja muiden tanssiessa. Yläkerran tanssihuoneessa törmäsin African-American varhaisteinityttöihin, jotka halusivat tanssia kanssani videokameralle – he olivat myytyjä surkeista yrityksistäni tanssia Hip Hoppia ja pyörittää lantiotani coolisti. Palkinnoksi sain kolme tyttöä kainalooni ja yhden heistä kantamaan käsilaukkuani alakertaan, kun taas kerran ylläri ylläri kassialmana olin liikenteessä!

Vierailu lasten museossa antoi myös näkökulmia vierailuun mm. Studio Museum in Harlemissa, jonne olen menossa haastattelemaan heidän kuraattoriaan Naomi Beckwithiä parin viikon päästä. Eilisen vietin kirjastossa etsimässä tietoa aiheesta Harlem muunmuassa, koska Amerikan tummaihoisia (black) koskevissa kysymyksissä olen ihan ulapalla. Että vaikka vähemmistönäkökulmaan keskittyvä museo selkeästi kuulostaa olevan monikulttuurisen museotutkimukseni aluetta, niin etttä vaarana on, etten saisi edes suutani auki näennäisen ihastelun lomassa, kun pelkäisin unohtavani, että pitää sanoan”people of color” (ei colored people), tai että miten katu-uskottavaa on sanoa Black-culture, jos ei oikein edes ole käsitystä mitä siihen mahtaisi kuulua.

Mutta lastenmuseo sai minut muistamaan, että tärkeintä on heittäytyä ja uskaltaa puhua vaikka ihan tyhmästi, kunhan puhuu ja yrittää saada vastauksia itseä ihmetyttäviin kysymyksiin. Tavallaanhan Amerikan-Afrikkalaisten taiteeseen keskittyvä museo ei ole toimintaperiaattelta sen ihmeellisempi kuin lastenmuseo lastenkulttuurin suunnannäyttäjänä (toivon ettei kukaan pahoita mieltään tästä hyvin ylimalkaisesta vertauksesta toim. huom.).

SFMOMAn opettajatyöryhmässä kritisoitiin tänään SFMOMAn kokoelmia siitä, että ne eivät taiteilijavalintojensa puolesta ole kovinkaan diversiteettisiä. Ja samoin tänään ZEUMissa, joka sijaitsee siis n. 5 minuutin kävelymatkan päässä SFMOMAsta näin n. tunnin aikana enemmän tummaihoisia ihmisiä, kuin koko aikana kuin olen ollut SFMOMAssa töissä, eli se tekee n. 5 kuukautta.

Perinteiseen monikulttuurisuuskasvatus-ajatukseen kuuluu idea siitä, että oppilaille tulisi näyttää esimerkkejä eri kulttuuritaustaisten ihmisten töistä. Tämänpäiväisen pohjalta diversiteettinen taidekokoelma voisi tarkoittaa eri ikäisten ihmisten taidetta, eri ihonväriä edustavien taiteilijoiden töitä, eri aikakausien taidetta, eri maiden taidetta, eri sukupuolta edustavien ihmisten taidetta etc. Ja tämä ei ole tärkeää siksi, että erilaisuus sinänsä välttämättä olisi eksottiinen ja juhlittava ilmiö (vaikka onkin hyvä tutustua myös asioihin, jotka ovat itselle vieraita), vaan siksi, että jokainen voisi löytää jonkun, taiteilija, toisen ihmisen, teoksen, joka jollakin lailla koskettaisi niitä kysymyksiä joiden kanssa itse kamppailee.

Monikulttuurisessa luokkahuoneessa Suomessa tämä tarkoittaisi sen miettimistä miten tehdä tämä siten hienovaraisesti, ettei luokassa ketään leimata ”siksi erilaiseksi” ”muualta tulleeksi”, ”oudoksi”, ”erityistä huomiota muuten tarvitsevaksi” etc.  Kotimatkalla ostin lehtikioskista tänään pelkästää Afrikan-Amerikkalaiseen elämään keskittyvän hömppälehden. Oli ihmeellistä selata lehteä, jonka sivuilla, joka ikisellä oli vain tummaihoisia ihmisiä kuitenkin hyvin amerikkalaistyylisissä yhteyksissä – ja kaikissa mainoksissa päätähti oli aina myös tummaihoinen!

Olen toiveikas, sillä meitä ihmisiä yhdistää niin moni asia ja huolimatta siitä, että on lastenkulttuuria ja aikuistenkulttuuria, Black-culture tai Western-culture tai mitä vaan, niin sitäkin tärkeämpää yhtäkkiä onkin se, että ollaan vaikka kaikki tyttöjä ja tykätään tanssia.

http://www.ebony.com, mainos helmikuun 2011 numerosta

Ja ihan muusta puheen ollen: kevätahdistusta lievittämään tosi hauska video kaikille, jotka ovat joskus haaveilleet tekevänsä väitöskirjan (nimin. tunnustan) ja muittenkin akateemisten sekatyöläisten iloksi 🙂

Hassu video Marikan Kuvataideopettajuus-blogin vinkistä:

http://www.xtranormal.com/watch/7451115/

Advertisements

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Diversiteetti, Monikulttuurisuus, San Francisco, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s