Kirottu kasvatus

Viime päivinä on tapahtunut paljon ja paljon tapahtumisen keskellä muuttuu vaikeammaksi päättää, mitä ajatuksia olisi tärkeintä jakaa. Eilen järisi Japanissa. Talojen huuhtoutuessa autojen kera tsunamin viedessä sai miettimään klassisesti omien murheiden pienuutta, jotka ovat koskeneet lähinnä haaveita, pelkoja tai kummallisia horjuvia identiteetin rakennusyrityksiä liittyen ensi vuoden mahdollisiin töihin. Kysymys siitä onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi on muuttunut ajankohtaiseksi ihmisten kysellessä Suomeen paluusta, joka on kuitenkin edessä vasta heinäkuussa.

New York, viime viikot, sitä täytyy vielä avata vaikka tuntuisi että elämä huuhtoo mukanaan muihin juttuihin. Vastikään päättynyt New Yorkin matka oli museovierailuiden täyttämä: Whitney, Brooklyn Museum, Queens Museum of Art, Guggenheim, MoMa, Metropolitan, American Museum of Natural History. Kokemusten runsaus ja jokaisen museon erityisyys innostivat pohtimaan kriittisesti sekä omaa rooliani turistina, joka katsoo taidetta omasta asiantuntijataustastaan käsin, mutta samalla kiinnittäen huomiota siihen miten museot toivottavat vastaan erilaisia (eri-ikäisiä, paikallisia, turisteja) kävijöitä. Osa museoista lumosi, mutta läheskään kaikista en tykännyt. Toisaalta hyvää kannattaa odottaa.

Whitney Museum of American Art oli minulle henkilökohtaisesti koskettavin kohtaaminen taiteen kanssa. Whitney on perinteinen ripustuksessaan, seinien väri on valkoinen, mutta museon intiimi tunnelma, jossa oli tilaa taiteelle vaikutti minuun positiivisesti. Museossa oli rohkeasti toteutettu ”radikaali” ajatus, jonka uskoin omakseni aiemmin ja ripustettu osaan gallerioista vain yksi teos – yleensä käsitteellisesti tai esteettisesti tilaa vaativa. Nautin rauhastani viettää aikaa teosten kanssa museossa, joka selkeästi kunnioitti näin rooliani katsojana. Museopeda ei ole vain ”taiteen avaamista” aloittelijoille kuten kritisoidaan Mustekala.info-sivuston kiinnostavassa blogissa, vaan se on myös näennäisen pieniä tekoja kuten Whitneyssä, jossa katsomiskokemukselle rakennetaan tilaa vaikkapa näyttelyarkkitehtuurin keinoin.

Mutta miksi se museopeda on niin vaikea sana. Kasvatus, tuo kirosana. Lapsi vastustaa kasvatusta luonnostaan, kapina on oppimisen äiti ja aikuisena tuo muisto seuraa meitä. Siispä sana museokasvatus tai museopeda tai museo-oppiminen nostavat helposti niskakarvat pystyyn, saavat huutamaan, että on aikuinen, että on jo sen verran hyvin lannoitettu yksilö, että on lupa nauttia nyt vähintään taiteesta ilman kasvatusta. Ja silti väitän, että kasvatus on oikein hyvä sana, vaikkakin vaikea.

Tapasin New Yorkin matkallani Hanna Byersin, Suomen Guggenheim-projektin managerin(Associate Director, Exhibition Management and Program Manager, Helsinki Project) kuullakseni olisiko minun tämän vuoden kokemuksia mahdollisuuksia hyödyntää Guggenheim-säätiön selvityksessä mahdollisen Guggenheim-museon tuomisessa Suomeen. Hänen kanssaan keskustellessaan minulle erityisesti valkeni, miten vaikeaa on puhua kasvatuksen (museum education) roolista tai merkityksestä, jollei sitä ole aluksi määritelty, että mitä sillä tarkoitetaan.

On  olemassa toimivia ja vähemmän toimivia pedagogisia ratkaisuja. Se että jotakin kutsutaan pedagogiaksi, ei tee siitä vielä sitä. Museopeda ei ole yhtä kuin seinätekstit tai yhtä kuin opastus, sillä on olemassa huonoja seinätekstejä ja kammottavia opastuksia. Byers on projektimanageri, joka ei ole suoraan tekemisissä pedan kanssa, joten koska en aloittanut keskusteluamme kertomalla mitä Museum Education minulle tarkoittaa puhuimme aikalailla toistemme ohi lyhyen puolen tunnin tapaamisemme ajan (josta puolet taksissa). Arvostan Byersin ystävällisyyttä ja tahtoa tavata, vaikka keskustelumme jäikin sitten lopulta lyhyeksi kohteliaaksi jutusteluksi ja jätti minut hämmentyneeksi tarkentavien sanojen puuttuessa – tutkijan luolasta poistuessa olin unohtanut ettei museokasvatus olekaan koko maailma muille kuin itselleni.

Minulle museopeda on kuten opettaminenkin taidetta, jossa ymmärretään se, että ihmiset tulevat museoon erilaisista lähtökohdista ja arvostetaan sitä. Museot ovat ja saavat olla erilaisia, kaiken ei tarvitse olla kaikille, mutta tämä ei poista sitä etteikö yksittäinen museo voisi avautua kuin hyvä elokuva, jossa pääjuonen lisäksi avautuu kiinnostavia sivujuonia! Parhaimmillaan jää olo, että tähän tilaan tai tämän teoksen äärelle haluan vielä palata. Jos tähän ei päästä, niin kyse on yhtälailla näyttelysuunnittelun tai teosvalinnan pettämisestä, mutta myös pedagogisen ymmärryksen puutteesta. Museopeda ei ole joko tai, se on tullut jäädäkseen, pedagogian aikakausi, joten tarvitsemme keskustelua siitä mitä museopedalla tarkoitamme. Kaikessa kriittisyydessään Mustekala.info-sivuston keskustelu on piristävä keskustelun avaus.

Hanna Byers puhui minulle Suomeen mahdollisesti tulevan Guggenheim-museon ekologisesta arkkitehtuurista, Suomesta kansainvälisenä risteyskohtana, Ateneumin Picasso-näyttelyn kävijäennätyksistä suunnannäyttäjänä, Guggenheimin kokoelmien esittelemisestä Suomessa. Hän ei kuitenkaan pitänyt tärkeänä miettiä vielä Suomen Guggenheim-selvityksen tässä vaiheessa museopedaa oikeastaan millään tavalla (siis siinä merkityksessä missä minä ymmärrän sen). Kun kysyin hänen ajatuksiaan sosiaalisesta vastuusta, hän palasi puhumaan museorakennuksen ekologiasta. Museon paikallisuus, lokaali hävisi 100-0 globaalille. Sain sen vaikutelman, että jos Guggeneheim tulee Suomeen nojaa se pitkälti nykyiseen brandiinsä, jossa taide itsessään on se ensimmäinen (international) vetonaula sen sijaan, että tähän lisättäisiin tietoisesti vetonaulaksi se kuinka tätä TAIDETTA esitetään – Guggenheim brändi on jo olemassa ja sillä mennään.

Uskon kuitenkin, että myös taloudellinen menestys piilee ennen kaikkea moninaisten yleisöjen ja taidekokemusten vaalimisessa! Museum Experience on tarina näyttelykäynnistä. Se voi olla vaaleanpunainen seinä valkoisen sijaan tai musiikki, joka johdattaa teoksen kohdalle, jota muuten ei olisi huomannut. Se on erilaisten esineiden esittämistä rinnakkain, taiteen ja elämän vuoropuhelua! Se on seinätekstien moninaisuutta, vaikkapa lapsen kirjoittama teksti aikuisen sijaan. Se on arvokas itämainen matto, jonka päälle saa asettua lepäämään ja näyttelyn tunnelmaan suunniteltu sohvaryhmä joka galleriassa. Se on yllätyksiä, se on halua jäädä ja halua palata. Se on enemmän pedaa, enemmän kontekstia, mutta myös enemmän taide-elämyksiä ja enemmän mahdollisuuksia valita oma tapansa katsoa. Se on oma taidegalleria lasten taiteelle. Niin, ehkä jo arvasittekin, että se on Brooklyn Museum! Kuvat kertokoon puolestani. Yritän ehtiä viikonlopun aikana tekemään kuvakoosteen vierailustani Brooklyniin.

Advertisements

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Diversiteetti, Maailma, Museo-opetus, New York, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s