Artikkelinpoikanen

Tässä ihka ensimmäinen yritykseni koota kuluneen talven kokemuksia artikkelin muotoon. Seuraavat pari viikkoa kuluvat SFMOMAssa kävijätutkimusraportteja kirjoittaen. Kesäkuussa alan käymään läpi videomateriaalia vuoden aikana tekemistä museoalan ammattilaisten haastatteluista Yhdysvalloissa. Haaveenani on koota ”Elävä naamakirjasivu” tänne blogiin, josta eri teemoihin liittyen voi käydä sitten katsomassa muutaman minuutin pituisia alustuksia tämän vuoden teemoihin (monikulttuurisuus, museopedagogiikka, näyttelysuunnittelu, lapsiyleisöt) liittyen.

Tässä artikkelinpoikanen, ”kvaak, kvaak”, sanoi pikkuankka iloisesti:

Tutkimusreittejä museopedagogiseen monikulttuurisuusajatteluun

Olen viettänyt lukuvuoden 2010-2011 Fulbright Mid-career, Professional Development -stipendin turvin San Franciscon modernin taiteen museossa SFMOMAssa tutkimassa monikulttuurista taidekasvatusta ja museopedagogiaa. Monikulttuurisen taidekasvatuksen museossa olen määritellyt väljästi tarkoittamaan (taide)maailman erilaisien todellisuuksien tarjoamista moninaisille yleisöille.

Muutama sana monikulttuurisuudesta

Hakusana “monikulttuurinen museo” googleen kirjoitettuna antaa hakutulokseksi muun muassa Kulttuuria kaikille -palvelun myöntämät avustukset museoiden monikulttuurisuustyöhön vuonna 2011 sekä Suomen museoliiton tammikuussa 2011 järjestämän seminaarin: “Kohti monikulttuurisempaa museota”. Taiteen keskustoimikunta on jakanut keväästä 2010 alkaen avustuksia monikulttuurisuutta edistäviin taidehankkeisiin ja useat muutkin tahot avaavat kukkaronnyörinsä helpommin mikäli hanke liittyy monikulttuurisuuteen.

Monikulttuurisuus on taikasana, jonka käytön järkevyys ja jopa eettisyys on kuitenkin sidottu sen käyttökontekstiin. Arkikielessä monikulttuurisuus liitetään helposti johonkin värikkääseen ja eksoottiseen, jolloin esimerkiksi Suomen alueelliset erot eivät edusta monikulttuurisuutta yhtä lailla kuin maahanmuuttajien kulttuurit. Tällöin vaaraksi muodostuu ajatus siitä, että maailman ajatellaan globalisaation myötä muuttuneen uudella tavalla sekoittuneeksi, mikä aiheuttaa puolustureaktioita niissä, jotka mielestään kuuluvat ainutlaatuiseen ja historian saatossa puhtaana ja muista riippumattomana säilyneeseen kulttuuripiiriin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta ajattelusta toimii esimerkiksi Perussuomalaisten kulttuurilinjaus (maaliskuu 2011), jonka mukaisesti tavoitteena olisi kulttuurirahojen siirtäminen pelkästään kansallista identiteettiä vahvistavalle taiteelle. Kulttuurintutkijat puhuvat suomalaisuuden uudelleen ajattelun aikakaudesta, jossa taustalla vaikuttaa käsitys monikulttuurisuudesta ilmiönä, joka saapui Suomeen 1990-luvulla globaalistumisen ja Euroopan unioniin liittymisen myötä. Kyse on kuitenkin uutuusharhasta, sillä Suomessa ei ennenkään 90-lukua eletty yhtenäiskulttuurissa. Suomessa on aina asunut paitsi useita erillisiä “etnisiä” kulttuureita myös luokkapohjaisia kulttuureita.

Monikulttuurisuus-termiä on kritisoitu sen ongelmallisesta etulitteestä, moni- jonka mukaisesti maailman ajatellaan koostuvaan ikään kuin puhtaista, toisistaan erillisistä, tarkkarajaisista “monista” kulttuureista. Monikulttuurisuudesta puhuttaessa käytetäänkin myös termejä transkulttuurisuus, interkulttuurisuus ja ylirajainen kulttuuri. Pelkästään monikulttuurisuus-termin vaihtaminen toiseksi ei kuitenkaan ole kestävä rarkaisu tilanteessa, jossa termillä on painoarvoa sekä instituutioiden sisällä, että ajankohtaisessa mediassa. Käsitteen vaihtamisen sijaan tarvitaan keskustelua siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme monikulttuurisuudesta. Tässä kirjoituksessa käytän monikulttuurisuus-sanaa siten, että sisällytän siihen erilaiset ylirajaiset prosessit.

Muodin huipulla?

Lähdin Yhdysvaltojen länsirannikolle viime syksynä etsimään esikuvia ja toimivia pedagogisia käytäntöjä, joita voisimme lainata keskustelunavauksiksi monikultuurisuuteen suomalaiselle taidemuseokentälle. SFMOMAn Education-osaston johtaja Dominic Wilsdonin suhtautuminen tutkimusaiheeseeni syksyllä 2010 oli kuitenkin epäilevä, sillä “Monikulttuurisuudesta puhuminen oli Amerikassa muotia 90-luvulla”, olin saapunut paikalle siis ikään kuin kymmenen vuotta myöhässä. Sain myös saman tien painavasanaisen neuvon matkustaa New Yorkiin museovierailuille, koska “SFMOMAssa ei monikulttuurisuuskysymysten suhteen ollut tutkittavaa”. Vuosi todisti päinvastoin, mutta matka New Yorkiin, jossa haastattelin museoammattilaisia Itä-rannikon käytännöistä osoittautui tärkeäksi. 

Eräs tärkeimmistä kohtaamisistani New Yorkissa helmikuussa 2011 oli tapaaminen Kathryn Pottsin kanssa, joka on WHITNEY-museon apulaisjohtaja. Hän kertoi oman museonsa näkökulmasta esimerkkejä monikulttuurisuuskeskustelusta Yhdyvalloissa ja avasi syitä miksi taidemaailmassa monikulttuurisuus ja siihen liittyvät polittiset teemat kuten seksuaalisuus, sukupuoli, kulttuuritausta ja yleisemminkin poliittisesti suuntautunut taide tuntuu menneen pois muodista. WHITNEYn vuoden 1993 Biennaali oli käännekohta, avoimen monikulttuurinen näyttely, joka toi monikulttuurisuudesta ja taiteesta keskustelmisen marginaaleista valtavirtaan. 1993 biennaalea seuraavana vuonna näyttely Black Male (1994), joka herätti keskustelua puolesta ja vastaan siitä ovatko monikulttuurisuuskysymykset ylipäätään taidemuseon toiminta-aluetta. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin Kathryn Potts peilaa mennyttä sanoen:

The cynical part of me worries that now that these issues are not in style they’ll be thrown out the window. More optimistic response might be that we are now free to talk about things in the context of art world that we weren’t able to talk about in the early 1990’s.”

Viime maaliskuussa 2011 Whitney-museossa avautui taiteilija Glenn Ligonin näyttely America. Glenn Ligon on kinnostava taiteilija, sillä hänen taidettaan oli esillä sekä 1993 biennaalessa, että Black Male -näyttelyssä. Monikulttuurisuudesta puhumisen vaaroista yksi osoitus on juuri Ligonin ura, sillä hän on kokenut kärsineensä luokittelusta marginaaliin “monikulttuuriseksi” (African American, Gay) taiteilijaksi. America-näyttelyn -kohdalla taiteilija ja kuraattori yhdessä ovat pohtineet kielenkäyttöä tarkkaan, niin, että jo näyttelyn nimi America sijoittaa taiteilijan osaksi amerikkalaista maisemaa sivustakatsojan sijaan.

Sekä Kathryn Potts, että New Yorkin matkalla tapaamani kuraattori Naomi Beckwith (Studio Museum in Harlem) puhuvat siitä, että taidemaailmassa on tapahtunut ylilyöntejä sen suhteen mikä on taiteilijan kulttuuri-identiteetin tai vaikka ihonvärin tai sukupuolen vaikutus itse taideteokseen.

Monikulttuurisuudesta puhuminen rakentavasti ei ole helppoa, sillä aiheet, joita se käsittelee eivät ole yksinkertaisia. Vaikeneminen ei kuitenkaan ole vastaus Yhdysvalloissakaan. Dipti Desai, New Yorkin yliopiston taidekasvatuksen osaston johtaja tiivisti ajatuksen seuraavasti:

There is this Color Blinded Ideology which is I don’t see color, I only see kids, I only see who they are”. But the fact that they don’t see color means completely neglecting the presence of racism as part of our lives. – Since the 60’s people don’t talk about racism anymore. It has been pushed under the carpet. Yet when you talk to people of color and white students they have very different experiences from kindergarden onwards.”

Monikulttuurisuuden epämuodikkuudesta huolimatta siihen liittyvät teemat eivät saa olla pois muodista. Ja kuten sanottu värillä on väliä varsinkin Yhdysvaltalaisissa taidemuseoissa, joissa keskimääräinen taidemuseokävijä ainakin SFMOMAssa on valkoinen, hyvin koulutettu henkilö, jonka kotitaloudessa nautitaan vähintään 100, 000 dollarin vuosituloista.

Moninaiset yleisöt ja museopedagogiikka

Yhdysvaltalaisten esimerkkien perusteella pedagogisen ohjelmiston suuntaaminen lapsille, nuorille ja perheille on varma tapa saada museoon diversitettisempää yleisöä.

SFMOMAssa kuukauden ensimmäinen – ja kolmas sunnuntai ovat perhepäiviä (Family Sundays), jolloin museossa on tarjolla perheille suunnattuja opastuksia sekä taidesuunnistuksia ja taidetyöpajoja. Randi Korn& Associates, Inc vuosina 2009-2010 SFMOMAssa tekemien kävijätutkimuksen mukaan perhepäivien aikuiset kävijät edustavat etnisesti diveristeettisempää joukkoa, kuin aikuisvierailijat muutoin. Tieto perheille suunnatusta toiminnasta myös toimii motivaationa museovierailun taustalla. Aikuisvierailijoiden kohdalla on merkittävä löytö, että 67 prosenttia kävijöistä oli lapsuudessaan vieraillut taidemuseossa koulun kanssa ja 61 prosenttia perheen kanssa. Erittäin suuri korrelaatio taidemuseovierailun ja lapsuuden museokäyntien välillä on SFMOMAn museolehtori Julie Charlesin mukaan silloin, jos henkilö on vieraillut museossa lapsena sekä perheen kanssa, että kouluryhmän mukana. Whitneyn kaava on Kathryn Pottsin sanoin vastaava:

Transformation of the culture is the transformation of all of us and it is not just that we’ve let the Glenn Ligon into the art history canon. – museums have a responsibility to develop an audience for the future that is more diverse. I believe that trough education programming and other kind of programming we are able to build an audience for culture that is as diverse as our culture, but you have to do that in very deliberate and intentional way.”

Museot laskevat kävijämääriä, mutta määrällisyyden lisäksi tarvitaan myös laadullisia tavotteita sekä yleisön kuuntelua. Samantaustaisetkin ihmiset ovat persoonina erilaisia. Joku tulee museoon viettämään aikaa ystävien kanssa tai oppimaan uutta, toinen tahtoo katsoa taidetta yksin, kolmas tulee ensimmistä kertaa museoon vailla mitään odotuksia tai edes tietämystä taiteesta. Ja sitten on se kävijäryhmä, joka tulee joka tapauksessa, mutta joka haluaa, että mikään ei koskaan muutu. Ja joku ei tule koskaan tai tulee perussuomalaisten Saarakkalan määritelmä mielessään:

”Postmodernistiseen taideteokseen vähän sisältyykin se, että siitä on vaikea ylipäätään tunnistaa, mikä tekele siinä on kyseessä. Siinähän on ideana väittää taiteeksi vähän mitä vain. “

Erityisen tarkat korvat museo tarvitsee juuri edelläkuvatun kaltaisten kommenttien kuulemiseen. Me taiteen ammattilaiset tiedämme, että nykytaiteessa on kyse muustakin kuin keisarin uusista vaatteista. Tämä tietämys tulisi muuttaa hyviksi käytännöiksi, ripustukseksi, arkkitehtuuriksi, opastuksiksi ja tapahtumiksi, jossa taidetta voi ymmärtää, vaikka sillä ei olisikaan tapana tarjota valmiita vastauksia.

Erilaiset todellisuudet

Tämän talven aikana olen palannut yhä uudelleen OMCAan, Oakland Museum of Californiaan, joka on esimerkki museosta, joka on varustettu isoilla hyvin toimivilla korvilla. Museo on juuri saamassa valmiiksi valtavan 62 miljoonan dollarin remontin, jonka yhteydessä se on uudistanut näyttelyripustuksensa ja pedagogisen ohjelmistonsa. Uudistuksesta vastaava René de Guzman (Senior Curator of Art), jota haastattelin tammikuussa 2011 puhuu museokäynnin prosessin uudelleen keksimisestä “reinventing the museum experience”.

Uudistuksen yhteydessä museo oikeasti kysyi yleisöltään mitä se haluaa. Yleisö halusi penkit kaikkiin galleriatiloihin, väriä seinille ja vastauksia nykytaiteen herättämiin hämmentäviin kysymyksiin. Ja museo vastasi toteuttamalla nämä toiveet. Museopedagoginen osaaminen integroitiin näyttelysuunnitteluun sen alkumetreiltä alkaen. Museopedagogi Karen Nelson sai vaativan tehtävän koordinoida näyttelynrakennusprosessia ja vastata, että kuraattorit muistavat jokaisen galleriatilan yhteydessä pohtia näyttelyripustusta yleisön näkökulmasta. Yli 900 taideteosta museon kokoelmista järjestettiin vaikeiden kronologisen tai tekniikkaan perustuvan luokittelun sijaan helposti lähestyttävin teemoin kuiten: ihminen, maisema, tai luonto. Nykytaiteen herättämiin kimurantteihin kysymyksiin on varattu oma pedagoginen galleriatilansa museon keskellä, joka herättää oman aktiivisen toiminnan kautta pohtimaan mikä on taidetta ja mikä ei. Digitaalisen teknologian pedagogiset mahdollisuudet on hyödynnetty galleriatiloissa käytettävillä sovelluksilla, joiden avulla voi esimerkiksi piirtää omakuvan, joka heijastuu heti sen piirtämisen jälkeen museon kokoelmista valikoitujen muotokuvien keskelle. SFMOMAn tavoin OMCA arvostaa yleisön tarvetta ja halua tallentaa muistonsa taiteesta digikuvin – valokuvaaminen on sallittu, mutta museon sisäänkäynnillä kyltti kuitenkin varoittaa: “Please, Don’t lick the painting”.

René de Guzman kiteyttää museopedagogiikan roolin museossa seuraavasti:

Ultimately we all have educational responsibilities. Curators have to understand that they need to let public to understand what experiencing work of art is like and what it can be like. And that is part of our responsibility. We simply cannot just put art on the wall and walk away. We really have to take the responsibility to make people understand why we put it on the wall and why that is important which is traditionally educational function. –

One of the great successes in OMCA is our ability internally to work across functions. You know traditionally there is this tension between educational and curatorial. Curatorial thinks education is trying to dumb things down and education thinks curatorial has no interest in public. So we have a very intimate relationship with education department. And that is one of the things we are really conscious of in terms of our new museum model.”

Ja OMCAn malli todella toimii. Uudistuksen myötä museo pystyi esimerkiksi moninkertaistamaan sen ajan, jonka keskimääräinen kävijä normaalisti viettää galleriatilassa.

Mustekala.info-sivustolla on kuluneen kevään aikana käyty kiinnostavaa keskustelua suomalaisen museopedagogiikan tilasta, joka alkoi visuaalisen kulttuurin teorian lehtorina Aalto-yliopistossa Taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median laitoksella toimivan Max Ryynäsen ja jatko-jatko-opiskelija Anni Venäläisen kirjoituksessa, jossa suomalaista taidemuseokenttää syytettiin mm. “pedafanaatikkoudesta”, jossa taidemuseoissa pedagogiikan rooli on tulvinut yli äyräiden. Ajatus “tulvimisesta” on viihdyttävä, mutta tulvan sijaan puhuisin pikemminkin kuivumisvaarasta. Suomessa museopedagogiikalla on vielä pitkä matka museon näyttelysuunnittelun keskeiseksi ja arvostetuksi toimijaksi. 

Kirjallisuutta:
Löytty, Olli. Connecting the Culture(s). Framework No7 /June ’07. Helsinki: FRAME 2007.
Suomi toisin sanoen. Toim. Mikko Lehtonen, Olli Löytty ja Petri Ruuska. Tampere. Vastapaino 2004.
30 Seconds off an Inch, The Studio Museum in Harlem 2009.
From Periphery to Center Art Museum Education In The 21st Century. Toim. Pat Villeneuve. National Art Education Association 2007.

Advertisements

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Maailma, Monikulttuurisuus, Museo-opetus, SFMOMA, Taidekasvatus Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s