Luokkaretki hautuumaalle, kielletty aikuisilta

Synkkä otsikko aurinkoisina aikoina. Surffijuhannus San Diegossa oli nimensä veroinen. Loma ja mahtava seura antoivat energiaa ja saivat haaveilemaan maailman valloituksesta! Loma päättyi kultturelliin päivään San Franciscossa, jolloin menin vierailulle Asian Art -museoon. Tässä kohtaa tarinaa palaamme otsikkoon.

Ensin faktat. Museossa on esillä aina yli 2000 teosta museon kokoelmista. Kokoelma käsittää kaikki Aasian kulttuurit ja taidemuodot 6000 vuoden ajanjaksolta ja lähes jokaisen esillä olevan esineen kohdalta löytyy esinettä kuvaillen selittävä teksti. Museon voi kiertää läpi ”buddhan jalanjälkiä” seuraten yläkerroksista alas edeten. Tämän jälkeen osaat kaiken Aasiasta ja ymmärrät buddahalaisen kulttuurin vaikutuksen Aasialaiseen taiteeseen. Kyse on siis historiankirjasta, jossa tekstiä lukeakseen täytyy tosin kumartua hiukan hankalaan asentoon lukemaan pienellä fontilla kirjoitettuja asiasisältöjä sekä keksiä itse tai jättää keksimättä miten eri esineet ja asiat liittyvät toisiinsa.

Miksei tunnu siltä, että museokäynnin myötä kuitenkaan fiksuuntuisi? Miksi pikemminkin pyörryttää tietomäärään äärellä? Miksi samalla opastuksella kanssani olleen opettajan oppilaat kuulema aina protestoivat, kun pitäisi lähteä museoon? Miksi kauniit esineet laitetaan vitriineihin, joissa niihin ei saa koskea? Milloin museosta tulee esineiden hautuumaa? Miksi kaikki tila eläytyä kauneuden kokemukseen tai toiseen kulttuuriin hiljennetään erittäin asiallisilla ja erittäin tylsillä tekstimassoilla, joista pitäisi opetella tylsiä faktoja joko itse taiteesta tai sen kulttuurisesta kontekstista? Ja kyllä, siis ei, näyttely voi hukkua tekstitulvaan, mutta ei pedagogiseen tekstitulvaan, koska tekstitulva ei ole pedagogista. Pedagoginen teksti on lyhyt, tiivis, antaa tilaa myös katsojan tulkinnalle, eikä jätä sellaista oloa, että ”olempas tyhmä”. Ja miksei aikuisille koskaan ole mitään kivaa? Paitsi museon mahtava aasialainen ravintola tässä tapauksessa. Tekstitulviin liittyen kannattaa kurkata Silvia Hosseinin kirjoitus Louisianassa esillä olevasta David Hockneyn näyttelystä, jossa näyttelyn tulvavaarasta huolimatta taide on kivaa, eikä teknologian myötä enää sottaa-sopii siis siisteille(kin) aikuisillekin.

Aasialaisen museon esineet eivät puhuneet minulle, vaan antoivat minun kävellä ohi sanomatta mitään, välinpitämättöminä. Samaan tapaan kuin Ugandasta matkamuistona tuotu jousisoitin hiljenee kaapin päällä ja lopulta on ihan hiljaa. Osallistuin kahdelle opastukselle. Ensimmäisellä opastuksella opas kysyi nelihenkiseltä ryhmältämme tunnemmeko Buddhan ja buddhalaisuuden. Sanoin etten tiedä siitä kovin paljoa. Tämän jälkeen opastuksella ei kerrottu buddhasta sen enempää, mutta opas muisti kuitenkin muistuttaa aina välillä, ettei kerrokaan lisää, koska minua lukuun ottamatta buddhalaisuuden kulttuurihistoria oli jo kaikille tuttua. Opas melkein sentään kysyi meiltä kysymyksiä pari kertaa, mutta vastasi niihin kuitenkin itse ennen meitä. Lapsilta hän kuitenkin kuulema oikeasti myös kysyi kysymyksiä, jotka liittävät teoksen sen katsojien elämismaailmaan, mutta me emme saaneet vastata, mm. siihen kysymykseen mikä on meille maailmassa sellaista, josta emme luopuisi mistään hinnasta. Nämä kysymykset eivät sovi aikuisille. Ei, aikuinen ei leiki, edes ajatuksilla.

Esineet alkoivat kuiskailla. Se tapahtui kun päätin kuitenkin vielä mennä kuulemaan mitä toisella oppaalla oli kerrottavanaan Bali-näyttelystä. Tarinat rakensivat siltoja vitriinien väliin ja herättivät henkiin jotain kaukaista. Hollanti omisti kaikki näyttelyn esineet ja ne oli lainattu San Franciscoon Hollannista. Hollantilaiset olivat ryöstäneet kaiken balilaisilta siirtomaavaltansa aikana. Balilainen taidemaailma oli samalla muuttunut pyhien esineiden valmistamisesta, pyhiä esineitä muistuttavien tuotteiden valmistamiseksi turisteille. Hollantilaiset siirtomaaherrat tilasivat eksoottisia taidetuotteita, joita he kierrättivät ympäri maailmaa markkinoidakseen ajatusta Balista eksoottisena paratiisisaarena.

Ilman opastusta olisin nähnyt vain näyttelytilassa pyörivän kuvaesityksen Balilaisesta nykykulttuurista. Opas kertoi vaikuttavan tarinan kuinka Hollantilaisten tunkeuduttua saaren suurimpaan kaupunkiin Dempasariin 1906, paikalliset hallitsijasuvut olivat tehneet joukkoitsemurhan. Riisijumalan kuva näytti siltä, että sillä saattaisi olla jotain sanottavaa, mutta ikävistä asioista ei keskusteltu kovin pitkään, joten se jatkoi hiljaista olemistaan vitriinin sisällä.

Taiteessa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tässä tapauksessa tarinat tuhosta saivat Bali-näyttelyn hengittämään. En oppinut koko Aasian kulttuurihistoriaa, mutta vähemmän on enemmän niin uskon.

Mainokset

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): California, Diversiteetti, Monikulttuurisuus, Museo-opetus, San Francisco Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s