Lapsiaikuisen varovainen kritiikki

Kävin ystäväni kanssa Kiasmassa. Satuimme paikalle vahingossa opastuksen aikaan. Opastus kesti 60 minuuttia. 15 minuutin jälkeen opas kysyi ensimmäisen ja koko opastuksen ainoan kysymyksen ryhmältä. Kukaan ei vastannut siihen, joten opas vastasi itse. 50 minuutin jälkeen emme enää jaksaneet kuunnella. Kysyin taiteesta itseäni vähemmän tietävältä ystävältäni mitä opastuksesta jäi mieleen. Hän sanoi, ettei mitään paitsi ehkä se, että ”kipsi kutistuu poltettaessa”. No kipsiähän ei voi polttaa. Opastuksella puhuttiin siitä miten savi kutistuu poltettaessa. Kipsi kuitenkin liittyi ystäväni tämän hetkiseen elämismaailmaan, koska hän oli juuri ostanut ristiäislahjaksi kipsitaulun, johon voi painaa lapsen jalanjäljen.

Ihminen muistaa vain sen mihin on itse osallistunut. Ihmiselle jää mieleen vain ne asiat, joille jo on tarttumapintaa. Thank You For The Music -näyttely olisi ollut niin herkullinen lähtökohta keskustelulle, sillä kuten opas sanoi ”lähes kaikki ihmiset kuuntelevat musiikkia”. Mutta miksi yhteisen jakamisen ja taiteesta nauttimisen sijaan minun kuuluisi mennä museoon oppimaan jotakin? Miksi museo ei edes yritä olla jotain muuta kuin kirjasto? Miksi museopedagogia on Suomessa pelottava sana? Miksi yleensä aina kun uskaltaudun opastukselle suomalaisessa museossa joudun olemaan tunnin hiljaa? Miksi aikuiset eivät uskalla sanoa, että haluavat yhtä laadukkaita opastuksia kuin lapset?

Viime torstaina kuuntelin kiinnostavaa paneelikeskustelua Taidemuseoalan teemapäivillä. Ateneumin vastaava museolehtori Anja Olavinen vastusti puheenvuorossaan museopedan roolia museon ”poliisina”, joka mm.”vahtii salitekstit”, koska museopedagogisen osaamisen kuuluisi nykyaikana kuulua jokaisen museossa työtätekevän ammattitaitoon. Museopedagogiikan vertaaminen poliisiin on siitä pelottava kielikuva, että omassa unelmamuseossani kaikki ammatillinen osaaminen on horisontaalista ilman että jokin tietty osa-alue nousee toisten yläpuolelle. Sikäli Anjan kommentti on tärkeä, moniammatillisuus on päivän sana. Mutta varovasti arvelen, että jos joku ammatillinen osa-alue maailman museoissa  on ollut muiden yläpuolella valtaapitävänä tahona, niin ei se ainakaan tähän asti ole ollut museopeda tai yleisötyö?

Pedagogia eli yleisötyön ammatillinen osaaminen, toisen ihmisen kohtaamisen taito hänen elämismaailmastaan käsin on tulevaisuudessa yhä tärkeämpää myös museoissa. Meistä kaikista tulee oman elämämme pedagogeja, mutta vastaavasti kuin lääkärienkään tarve ei vähene, vaikka jokainen ottaa yhä enemmän vastuuta omasta terveydellisestä hyvinvoinnistaan, pedagogejakin omana ammattiryhmänään tarvitaan tulevaisuudessa osana museoiden moniammatillista yhteisöä. Me lapsiaikuiset marssimme museoon, ehkä osallistumme myös opastukselle ja vaadimme, että meiltäkin kysytään edes jotain!

Mainokset

Tietoja Riikka

taidekasvattaja ja museopedagogi.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Lapsiaikuisen varovainen kritiikki

  1. Minna Raitmaa sanoo:

    Hei Kiasmasta!
    Kiitos palautteesta, lapsiaikuisuus on oiva asenne! Olet suorastaan ihannekävijä, koska annat palautetta, etkä jää itseksesi harmittelemaan. Toimintojen kehittäminen on mahdollista vain vuoropuhelun kautta.

    Kiasmassa tiedämme, että kävijöiden kirjo on laaja ja odotukset käynnin suhteen erilaisia. Myös ihmisten toivoma osallistumisen aste vaihtelee. Siksi meillä tarjotaan lukuisia kulmia taiteen lähestymiseen. Opastetut kierrokset ovat yksi tapa, mutta painotamme yhä enemmän silkkaa oleilua ja viihtymistä taiteen äärellä. Myös kävijät itse tekevät meillä ohjelmaa omista lähtökohdistaan. Yleisötyön tavoitteena on nimenomaan mahdollistaa kirjavalle joukolle omakohtainen suhde taiteeseen.

    Opastuksia tarjotaan moneen lähtöön. Kuulostaa siltä, että osallistuitte ns. yleisöopastukselle, joka on opastusmuodoista haastavin ja perinteisin. Opastettava ryhmä koostuu yksittäisistä kävijöistä, jotka eivät tunne toisiaan ja saattavat arastella keskustelua. Siksi opastus ajautuu helposti yleiselle tasolle. Se on myös joidenkin kävijöiden toive. Tutuista ihmisistä koostuva ryhmä on oppaalle helpompi lähestyä, sillä hän voi luoda suhteen koko ryhmään jonkin yhdistävän tekijän kautta. Herkullisimmat keskustelut syntyvätkin tutun ryhmän jäsenten välillä. Esimerkiksi suosittu Ihastu ja vihastu -kierros, jossa somesta tutun peukuttamisen varjolla innostetaan ihmisiä puhumaan taiteesta, saa aikaan vilkastakin keskustelua näyttelysaleissa.
    Thank You for the Music -näyttelyyn liittyy myös Musaperjantai-sarja. Silloin on lupa liikuttua musiikista hevikierroksella tai vaikkapa We Love Eurovision -opastuksella. Tervetuloa seuraavaan Sähköhäiriö-ilmaisiltaan (2.3.), jonka Musa & taide -opastuksen vetää kuvataiteilija-muusikko Sami Sänpäkkilä ja muusikko-sarjakuvataiteilija Ville Pirinen. Ilta tarjoaa myös rutkasti muuta elämänmakuista ohjelmaa: http://www.kiasma.fi/ohjelmisto/tapahtumat-ja-luennot/musaperjantait

    Onnistuneita opastuksia toivotellen!
    Minna Raitmaa, Vastaava museolehtori, Kiasman yleisötyö

    • Riikka sanoo:

      Kiitos kommentista ja tosiaan hyvä tuoda esille erilaisia opastuksen muotoja, jotka jo lähtökohtaisesti eroavat toisistaan.
      Ihastu ja vihastu -kierros kuulostaa kiinnostavalta. Hauskaa jos se olisikin joskus myös ilmaisopastuksen eli ns.yleisöopastuksen teemana.
      Voisin kuvitella, että juuri yleisöopastuksille tulee ainakin silloin tällöin kävijöitä, jotka vierailevat harvemmin museossa. Voisiko heidät
      yllättää iloisesti ja osallistaa? Musaperjantait lienee tähtäävätkin varmaan juuri tähän. Ehkä perinteiselläkin opastuksella voisi olla enemmän kyselevä asenne. Viime vuonna SFMOMAssa vaikutuin juuri museon uskalluksesta osallistaa myös aikuiskävijöitä ja tuoda opastuksen osaksi ryhmän mielipiteitä ja mielikuvia silloinkin, kun ryhmä ei ollut entuudestan tuttut. Taidehan on myös paikka kohtaamisille. Toki ymmärrän, että kaikki on aina myös opaskohtaista. Kiasmassa tehdään hienoja juttuja. Mutta toisen ihmisen kohtaaminen ei ole helppoa aina museossakaan. Ei edes oppaalle. Siksi liput korkealle, jotta yleisötyöhön ja rohkeisiin kokeiluihin saataisiin tulevaisuudessa paljon resursseja. Iloista kevään jatkoa!

  2. Maria Vähäsarja sanoo:

    Kiitos Riikka tekstistäsi, olen samaa mieltä, ja miettinyt monasti osallistamisen eri tasoja. Olen ruvennut viljelemään avoimia kysymyksiä ja ”kotitehtäviä”, antanut jotain mietittäväksi esim. jossain toisessa tilanteessa, toisaalla, vaikka kotona nojatuolissa.Jotain, joka yhdistää meidän arjen kokemismaailman ja taiteen. Ettei kynnys ääneen sanomiseen ole niin korkea. Olisi joskus kiva kuulla, josko joku olisi niin tehnytkin. Mutta ehkä, jos opastuksella viitataan vaikka rentoutuneeseen hetkeen viivähtää teoksen äärellä ja antaa ajatustensa polveilla kuten kesämökin laiturilla ikään; niin eikös silloin seuraavan kerran kesämökin laiturilla taidekokemuskin voisi tulla uudelleen mieleen?
    Maria EMMAsta

    • Riikka sanoo:

      Hei Maria. Avoimet kysymykset ovat minustakin yksi parhaista tavoista lähestyä taidetta. ”Kotitehtävät” kuulostavat kivoilta.
      Tuo on tärkeä pointti, että miten luodaan ilmapiiri, jossa uskaltaa museossakin sanoa ääneen ihan tavallisia asioita, jotka
      liittyvät omaan elämään. Ettei tunnu siltä, että pitäisi puhua vain sivistysanoilla ja sanoa jotakin fiksua, joka on varmasti ”oikein”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s