Manhattan ei ole enää ninkuin ”ennen”. Parin vuoden takainen ensi-ihastukseni New Yorkin kaupungin kanssa ei ollut toistettavissa. Hymyttömien kauppiaiden keskellä huomasin kaipaavani San Franciscolaista yltiöylisanaista ystävällisyyttä. Hotelli Manhattanilla oli kylmä tai kuuma ja kamalan meluisa, eikä suihkusta tullut kuumaa vettä. MOMAssa ei ollutkaan näköalahissiä – kesti kauan päästä yli tästä todellisentuntuisesta valemuistosta. Brooklynin silta, entinen hitti oli turisteja pursuileva silta sateessa.
Huh, mutta onneksi on Williamsburg. Manhattinin suuren mittakaavan jälkeen tämä on kuin kotiinpaluu! Hostellinpitäjä Etelä-Korealainen mies myös kutsuu hostellia kodiksi, varmistaa aamulla, että sateenvarjo on mukana ja lainaa karttoja. Alue itsessään on viehättävä katutaiteen, gallerioiden, pienten ruokapaikkojen ja Vintage-puotien sekamelska. Jäisin mielelläni pidemmäksikin ajaksi ja lomailemaan, sillä kuten tavallista asiat tuppaavat jäämään viimetippaan. Niinpä paahdan haastattelukysymyksiä yömyöhään ja koko ajan toivoo, että olisi varannut päivän enemmän valmisteluihin. Mutta omaa ahneutta on niin vaikea peitota – tämä mahdollisuus kiinnostaviin keskusteluihin on niin upea! Joskus yön pimeinä tunteina olo on tosin aika nörtti-New Yorkin seikkailu voisi olla niin paljon muutakin kuin monikulttuurisuus-sanan käsitteellistämistä hostellin uumenissa.
ameRiikanmuseo 